Vasemmistoradikalismi – 50 vuotta myöhemmin
Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Sinikka Sokka, Kalle Holmberg, Arvo Salo, Aulikki Oksanen, Eino S. Repo, Pentti Saaritsa, Peter von Bagh, Arja Saijonmaa. Siinä muutamia nimiä 60-70-luvuilta, jolloin vasemmistoradikalismi vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan sen kaikilla osa-alueilla.
Noista ajoista on nyt 50 vuotta, joten niitä lienee jo mahdollista tarkastella jo muutoinkin kuin hyvä-paha -asetelmasta. Lisäksi kannattaa muistaa, että emme silloinkaan tienneet, mitä tulevaisuus mukanaan tuo, joten kaikenlainen jälkiviisaus on turhaa.
Siihen, oliko 60-70-lukujen vasemmistoradikalismista hyötyä vai haittaa, on helppo vastata: molempia. Hyötyä oli ainakin se, että se toi esiin yhteiskunnan selkeitä epäkohtia, joita sittemmin on korjailtu aina näihin päiviin saakka. Lisäksi se herätti Suomen nuorison – jopa meidät lukiolaispojat – kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista ja sitä kautta niihin vaikuttamaankin.
Haittaa oman aikansa ihmisille vasemmistoradikalismilla oli mm. se, että se pyrki ja osin onnistuikin lopettamaan älyllisen ja laaja-alaisen keskustelun Suomessa. Esimerkiksi Neuvostoliittoon päin suunnatun arvostelun – jopa asiallisen arvioinnin – tuo liike sai lakkautettua oikeastaan kokonaan. Neuvostovastaisen leiman sai pelkästään siitä, että uskalsi kyseenalaistaa hitustakaan tuon ajan neuvostopropagandasta.
Jälkiviisaat ovat naureskelleet vasemmistoradikaaleille aina 1990-luvulta alkaen, jolloin neuvostojärjestelmä romahti, mutta sitä ennen liike oli varsin hovikelpoinen. Televisiossa sen edustajat olivat jokapäiväisiä vieraita, nykyisten Putous-tähtien tavoin kyllästymiseen asti. Eduskunnassa heitä suorastaan vilisi – lähes kaikissa puolueissa.
Valtamedian – eritoten Ylen – yksisilmäisyys oli tuolloin 50 vuotta sitten samaa tasoa kuin nykyisinkin, mutta kun se nykyisin kohdistuu ennen muuta sisäpolitiikkaan, se 60-70-luvuilla oli enimmäkseen ulkopoliittista. Yle piti huolen siitä, että me kaikki suomalaiset tiesimme USA:n Vietnam-politiikan edustavan pahaa imperialismia ja Neuvostoliiton politiikan Baltiassa ym. puolestaan rauhan asiaa.
Mutta nuo alussa luettelemani 60-70-lukujen nimet ovat kiistatta iso osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Heidän vaikutuksensa omaan aikaansa oli merkittävä, ja suomalainen kulttuuri olisi nyt varmaankin paljon köyhempää, elleivät nuo ihmiset olisi availleet ikkunoita ja uusia näkökulmia niin itään kuin eteläänkin, niin menneeseen kuin tulevaankin. Siksi he – jälkiviisaiden pilkan sijasta – ovat ansainneet paljon parempaa.
Vasemmistolainen nuoriso nimenomaan Tuomiojan ja muiden johdolla vastusti Neuvostoliiton toimintaa. Prahan miehitys oli viimeinen pisara monelle Neuvostoliittoa puolustaneelle suomalaiselle nuorelle.
Ilmoita asiaton viesti
Kiinnostavaa, että ainoa sosialidemokraatti, joka avaajalle tuli mieleen, on Arvo Salo. Muuten en erityisemmin valita muistikuvista, mutta oletko vakavissasi sitä mieltä, että Neuvostoliiton Baltian-politiikasta ylipäänsä puhuttiin jotakin ennen 1980-lukua?
Ilmoita asiaton viesti
Nl:n Baltian-politiikka oli Suomessa tabu ennen 80-lukua, koska siitä puhuminen – etenkin veljeskansan Viron kohtalosta -oli täällä suomettuneessa Suomessa niin kaksiteräinen miekka. Jos puhuit totta, olit neuvostovastainen, mutta suoraan valehdellakaan ei kai kehdattu – joten poliitikot olivat hiljaa. Kansalaisyhteiskunta kuitenkin toimi ja ainakin virolaisten kanssa oltiin yhteyksissä, ilman poliittisen eliitin myötävaikutusta. Taistolaiset toki paheksuivat tätäkin vähää.
Ilmoita asiaton viesti
Olen joskus todennut, että Suomi oli 70-luvulla ainoa maa maailmassa, jossa suuri osa kansaa uskoi neuvostopropagandaan. Vähiten siihen uskottiin Neuvostoliitossa, jossa jokainen näki arjessaan sen valheellisuuden jokainen päivä. Sama koski muita Euroopan itäblokin maita.
Ei siihen uskottu oikeissa länsimaissakaan, koska niissä ei tarvinnut julkisessa tiedonvälityksessä ylläpitää YYA-sopimuksen edellyttämää liturgiaa. Asiat voitiin sanoa suoraan.
Ilmoita asiaton viesti
Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 oli merkittävä vedenjakaja Suomessa tavallisen kansan kokiessa Neuvostoliiton konkreettisena uhkana Suomen itsenäisyydelle.
Vasemmistoradikaalit joutuivat kiihdyttämään poliittista ja kulttuurista propagandaansa, mutta siltä oli jo pudonnut uskottava pohja.
Ilmoita asiaton viesti
Termien käyttäminen tuolla tavalla sopii arkitodellisuuteen vähän huonosti. Jos puhutaan taistolaisista tai stalinisteista, käytettäköön niitä sanoja. Ville Pessin ja Taisto Sinisalon tapaisten äärikonservatiivien kutsuminen radikaaleiksi on hiukan koomista ja sekoittaa asiaa (tahallisesti?).
Tuskinpa alussa mainitulle Arvo Salolle, tai Erkki Tuomiojalle tai Ele Aleniukselle, olisi tullut mieleen kutsua itseään ensisijaisesti ”vasemmistoradikaaliksi”, mutta juuri heidän tapaisistaan tavallisista sosialisteista media käytti tuota termiä. He olivat miehityksen ensimmäisiä ja jatkuvasti johdonmukaisimpia tuomitsijoita.
Useimmat avauksessa luetellut kulttuurihörhöt toki viettivät 70-lukunsa uskoen mitä tahansa Taisto Sinisalon tai Urho Jokisen kertomaa.
Ilmoita asiaton viesti
https://tuomioja.org/blogi/2018/08/mita-jos/
Ilmoita asiaton viesti
Lisätään tämä linkki vielä erikseen, vaikka se löytyisi edellisenkin takaa:
https://tuomioja.org/kirjoitukset/1989/01/tshekkos…
Ilmoita asiaton viesti
Jottei tämä Toivosen kommentointi jyräisi Rusasen avauksen loppukappaletta, korostan että mainitut kulttuurihörhöt olivat mainioita runoilijoita, muusikoita ja ohjaajia, joiden uraan sattui muutama mustempi vuosi 70-luvulla.
Ilmoita asiaton viesti