Jarin Jorinat

Vasemmistoradikalismi - 50 vuotta myöhemmin

Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Sinikka Sokka, Kalle Holmberg, Arvo Salo, Aulikki Oksanen, Eino S. Repo, Pentti Saaritsa, Peter von Bagh, Arja Saijonmaa. Siinä muutamia nimiä 60-70-luvuilta, jolloin vasemmistoradikalismi vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan sen kaikilla osa-alueilla.

Noista ajoista on nyt 50 vuotta, joten niitä lienee jo mahdollista tarkastella jo muutoinkin kuin hyvä-paha -asetelmasta. Lisäksi kannattaa muistaa, että emme silloinkaan tienneet, mitä tulevaisuus mukanaan tuo, joten kaikenlainen jälkiviisaus on turhaa.

Siihen, oliko 60-70-lukujen vasemmistoradikalismista hyötyä vai haittaa, on helppo vastata: molempia. Hyötyä oli ainakin se, että se toi esiin yhteiskunnan selkeitä epäkohtia, joita sittemmin on korjailtu aina näihin päiviin saakka. Lisäksi se herätti Suomen nuorison - jopa meidät lukiolaispojat - kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista ja sitä kautta niihin vaikuttamaankin.

Haittaa oman aikansa ihmisille vasemmistoradikalismilla oli mm. se, että se pyrki ja osin onnistuikin lopettamaan älyllisen ja laaja-alaisen keskustelun Suomessa. Esimerkiksi Neuvostoliittoon päin suunnatun arvostelun - jopa asiallisen arvioinnin - tuo liike sai lakkautettua oikeastaan kokonaan. Neuvostovastaisen leiman sai pelkästään siitä, että uskalsi kyseenalaistaa hitustakaan tuon ajan neuvostopropagandasta.

Jälkiviisaat ovat naureskelleet vasemmistoradikaaleille aina 1990-luvulta alkaen, jolloin neuvostojärjestelmä romahti, mutta sitä ennen liike oli varsin hovikelpoinen. Televisiossa sen edustajat olivat jokapäiväisiä vieraita, nykyisten Putous-tähtien tavoin kyllästymiseen asti. Eduskunnassa heitä suorastaan vilisi - lähes kaikissa puolueissa.

Valtamedian - eritoten Ylen - yksisilmäisyys oli tuolloin 50 vuotta sitten samaa tasoa kuin nykyisinkin, mutta kun se nykyisin kohdistuu ennen muuta sisäpolitiikkaan, se 60-70-luvuilla oli enimmäkseen ulkopoliittista. Yle piti huolen siitä, että me kaikki suomalaiset tiesimme USA:n Vietnam-politiikan edustavan pahaa imperialismia ja Neuvostoliiton politiikan Baltiassa ym. puolestaan rauhan asiaa.

Mutta nuo alussa luettelemani 60-70-lukujen nimet ovat kiistatta iso osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Heidän vaikutuksensa omaan aikaansa oli merkittävä, ja suomalainen kulttuuri olisi nyt varmaankin paljon köyhempää, elleivät nuo ihmiset olisi availleet ikkunoita ja uusia näkökulmia niin itään kuin eteläänkin, niin menneeseen kuin tulevaankin. Siksi he - jälkiviisaiden pilkan sijasta - ovat ansainneet paljon parempaa. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Neutraaliudessaan(kin) hyvä keskustelunavaus.

Yksi silmiinpistävä ominaisuus suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, jonka tekstissäsi mainitset, on se, että Suomeen tuntuu mahtuvan vain yksi mielipide kerrallaan. Jos ei olla rähmällään yhteen suuntaan, ollaan rähmällään toiseen suuntaan, ja ne muutamat harvat toisinajattelijat, jotka uskaltautuvat esittämään poikkeavia mielipiteitä, altistetaan pilkalle tai vielä pahemmalle.

Mistä tuollainen yhden totuuden mentaliteetti kumpuaa? Uskon kyseessä olevan sisällissodan aiheuttama trauma.

Usein vaikuttaa jopa siltä, että mielipiteitä ylipäätään ei kunnioiteta, vaan pelkästään "faktoja". Tämä näkyy missä hyvänsä paneelikeskustelussa: Heti kun joku sanoo, että hän on sitä mieltä, että... niin muut vaativat häntä esittämään faktoja. Toisin sanoen mielipiteellä ei sinällään ole mitään arvoa Suomessa.

Yksi oire yllämainitusta on se, että eduskuntaan vaaditaan entistä enemmän "asiantuntijoita" aivan kuin eduskunnan tehtävänä olisi ratkaista teknisiä ongelmia eikä määrittää politiikan suuntaa.

Neuvostoliitossa aikanaan ne ihmiset, jotka olivat lahjakkaita mutta eivät sietäneet puolueen linjaa, eivät voineet ryhtyä taiteilijoiksi tai historioitsijoiksi tms. Mutta shakinpelaajiksi he pystyivät ryhtymään, koska shakissa puolueella ei ollut mitään virallista linjaa. Toisinaan tulee mieleen, että Suomessa tuo vastaava ilmiö näkyy PISA-menestyksessä ja teknologisissa ja tieteellisissä innovaatioissa samalla kun yhteiskunnallinen arvokeskustelu loistaa poissaolollaan (en laske maahanmuuttokriittistä keskustelua vielä nykytasollaan muuksi kuin puuduttavaksi jankuttamiseksi).

Suomen itsenäisyyden ajan psykohistoriaa

Samuli Karjalainen

Vasemmistolainen nuoriso nimenomaan Tuomiojan ja muiden johdolla vastusti Neuvostoliiton toimintaa. Prahan miehitys oli viimeinen pisara monelle Neuvostoliittoa puolustaneelle suomalaiselle nuorelle.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Kiinnostavaa, että ainoa sosialidemokraatti, joka avaajalle tuli mieleen, on Arvo Salo. Muuten en erityisemmin valita muistikuvista, mutta oletko vakavissasi sitä mieltä, että Neuvostoliiton Baltian-politiikasta ylipäänsä puhuttiin jotakin ennen 1980-lukua?

Käyttäjän jrusanen kuva
Jari Rusanen

Nl:n Baltian-politiikka oli Suomessa tabu ennen 80-lukua, koska siitä puhuminen - etenkin veljeskansan Viron kohtalosta -oli täällä suomettuneessa Suomessa niin kaksiteräinen miekka. Jos puhuit totta, olit neuvostovastainen, mutta suoraan valehdellakaan ei kai kehdattu - joten poliitikot olivat hiljaa. Kansalaisyhteiskunta kuitenkin toimi ja ainakin virolaisten kanssa oltiin yhteyksissä, ilman poliittisen eliitin myötävaikutusta. Taistolaiset toki paheksuivat tätäkin vähää.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Olen joskus todennut, että Suomi oli 70-luvulla ainoa maa maailmassa, jossa suuri osa kansaa uskoi neuvostopropagandaan. Vähiten siihen uskottiin Neuvostoliitossa, jossa jokainen näki arjessaan sen valheellisuuden jokainen päivä. Sama koski muita Euroopan itäblokin maita.

Ei siihen uskottu oikeissa länsimaissakaan, koska niissä ei tarvinnut julkisessa tiedonvälityksessä ylläpitää YYA-sopimuksen edellyttämää liturgiaa. Asiat voitiin sanoa suoraan.

Käyttäjän Pekka Toivonen kuva
Pekka Toivonen

Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 oli merkittävä vedenjakaja Suomessa tavallisen kansan kokiessa Neuvostoliiton konkreettisena uhkana Suomen itsenäisyydelle.

Vasemmistoradikaalit joutuivat kiihdyttämään poliittista ja kulttuurista propagandaansa, mutta siltä oli jo pudonnut uskottava pohja.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Termien käyttäminen tuolla tavalla sopii arkitodellisuuteen vähän huonosti. Jos puhutaan taistolaisista tai stalinisteista, käytettäköön niitä sanoja. Ville Pessin ja Taisto Sinisalon tapaisten äärikonservatiivien kutsuminen radikaaleiksi on hiukan koomista ja sekoittaa asiaa (tahallisesti?).

Tuskinpa alussa mainitulle Arvo Salolle, tai Erkki Tuomiojalle tai Ele Aleniukselle, olisi tullut mieleen kutsua itseään ensisijaisesti "vasemmistoradikaaliksi", mutta juuri heidän tapaisistaan tavallisista sosialisteista media käytti tuota termiä. He olivat miehityksen ensimmäisiä ja jatkuvasti johdonmukaisimpia tuomitsijoita.

Useimmat avauksessa luetellut kulttuurihörhöt toki viettivät 70-lukunsa uskoen mitä tahansa Taisto Sinisalon tai Urho Jokisen kertomaa.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela Vastaus kommenttiin #8

Lisätään tämä linkki vielä erikseen, vaikka se löytyisi edellisenkin takaa:

https://tuomioja.org/kirjoitukset/1989/01/tshekkos...

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Jottei tämä Toivosen kommentointi jyräisi Rusasen avauksen loppukappaletta, korostan että mainitut kulttuurihörhöt olivat mainioita runoilijoita, muusikoita ja ohjaajia, joiden uraan sattui muutama mustempi vuosi 70-luvulla.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset